Keijukaisäiti

Äitimme on pitkähiuksinen, suoraselkäinen keijukainen vasemmassa reunassa eli poikaryhmän vieressä. Kuva on 20-luvulta saman koulun portailta, jota me lapsetkin kävimme. Hyvä ettei olla pidetty samaa keijukaispukua; ainakin samoille portaille asetuimme jonoon, kun lehmänkello kilahti. Meillä oli sama opettajakin kuin äidillämme. Hän ehti opettaa minua (nuorinta) yhden vuoden ja jäi sitten eläkkeelle. 

Äitimme oli myös sielultaan keijukainen. Hän nousi aamuisin kello viisi lypsämään käsin lehmät. Hän hoiti kaksi nuorempaa veljeä ja kolme nuorempaa kasvattiveljeä, sokean mummon ja pari pappaa. Hän hoiti kaikki talon työt kuumasta riihestä kuumalle pellolle, mutta mitä muuta tekikään äiti: istui "lounastauolla" pellonpientareelle, otti eväspaperia ja lyijykynän ja kirjoitti runoja! Ja piirsi. Raittiusseuran lehden kansikuvia. Ja luki. Lypsi lehmiä, ompeli, kutoi, siivosi, teki peltotöitä, pesi mummot ja papat viimeiselle matkalle, kirjoitti runoja, piirsi ja luki. Olen tutustunut äidin päiväkirjoihin ja siellä oli maininta, että hän painoi 40 kiloa kansanopistossa ollessaan, mutta siellä keijukainen pyöristyi jopa 48 kiloiseksi : )

Sitten tuli hän, joka vei keijukaisen: isämme.

Niin jatkui keijukaisen elämä. Tuli lapsia ja työ jatkui. Pojan kuolema oli varmasti nujertaa hänet. Yhdestä kuvasta näkee, että keijukaisesta oli vain varjo jäljellä. Äiti käsitteli asioita runojen ja lukemisen kautta. Hän vaivasi taikinaa ja luki samalla. Hän kirjoitti runoja paikalliseen lehteen - nimimerkillä - kuinkas muuten, vaatimaton kun oli. 

Muistan lapsuudesta, että äiti osasi tehdä kaikkea, ihan kaikkea paitsi ajaa mopolla. Kun hän kokeili sitä ja ajoi uudenkarhean mopon portaille ja isän suusta tuli rumia sanoja, jäi mopolla ajaminen siihen.
Lukemista hän ei jättänyt ja sai onneksi pitää sekä näkökyvyn että terävän ajattelun siihen saakka kunnes vihdoin nousi keijukaisen siivilleen.

(mummo ja pappa-tarinoiden II osa)