3.9.17

Niin mielelläni...

... istuisin wanhassa nojatuolissa wanhan mökin nurkassa lukemassa kirjaa, jonka lukemista ei voi lopettaa, korkeintaan keskeyttää kahvikupposen valmistamiseen. Korviin kantautuisi vieno laineiden liplatus ja pikkulentokoneen surina sekoittuen kirjan tapahtumiin.


No, se ei vain mene niin. Jos kaikki istuisivat alas lukemaan kirjaa, maailmantalous romahtaisi (ei ehkä juuri minun lukemisestani), mutta eipä Pohjois-Koreassakaan tehtailtaisi pommeja, jos yhä useammalla olisi lukuhetkihaaveita.


Riittää, että joka ilta karistaa ikävät mielestään ja antaa uudelle päivälle mahdollisuuden.


Linnuilla ei ole ensi talvena hätäpäivää ainakaan pihlajanmarjasatoa katsellessa. Muistui mieleen koulun kotitaloustunti, kun teimme pihlajanmarjapuuroa, jonka opetus kai oli, mitä kaikkea voi luonnosta hyödyntää. 


Iloisia alkusyksyn päiviä. Tuli mieleeni äidin kertomus, kuinka hänen veljensä oli polttanut selkänsä pellolla auringossa syyskuussa. Sekin vaara on siis vielä olemassa : D


26.8.17

Hyvän ja pahan taistelu

Viime aikoina on erityisesti suututtanut ihmisten negatiivinen asenne asioihin. Pessimistinen ajattelu leviää ja pahentaa tilannetta. Tunsin voimattomuutta kaiken kielteisen keskellä ja lähdin parin päivän lomalle.

Tämä näkymä Kärsämäellä pakotti ottamaan kuvan. Vielä kun töttörökioski olisi ollut auki, hetki olisi ollut täydellinen : )


Erityisesti pidän auringosta, jonka valo on punertava. Tässä se on värjännyt puuosat ihmeellisen värisiksi. Kalanruoto varoittanee, ettei paljun vettä kannata liikaa keittää.


Tunnelmallinen arki-illan kuva aitasta. Usein mietin Oulussa, että siellä se Keski-Suomessa aurinko paistaa ihmissilmän näkemättä kaikkia ihanuuksia. Kuun lumoava valo kurkkii sisälle ja hopeoi maiseman.


Täytyy myöntää, että pikkasen kylmä tuuli harmitti ja lähden kotiin suunniteltua aikaisemmin. Vadelmia löysin runsaasti lähimetsästä, kun mustikoita en halunnut poimia rannasta tuulen vuoksi. Se puhalsi luihin ja ytimiin.

Hiiri tuli polulla vastaan ja pelastautui viime hetkellä kissalta kivenkoloon. Henkilökohtainen hyvä ja paha taistelivat minussa, kun näin hiiren tulevan kiven toiselta puolelta; näyttääkö se kissalle vai ei. Kissan mielipaha siitä, että ei ole saanut hiiriä kahteen vuoteen on kuitenkin pienempi kuin hiirelle koko elämän päättyminen.

Tässäpä kamera osana kuvaa.


Sain kuin sainkin pihalleni muutaman kukan loihdituksi tänä ensimmäisenä kesänä.


Automatkalla kuuntelin keskusteluohjelmaa siitä, kuinka helppoa on tuntemattomia ihmisiä moittia sosiaalisessa mediassa. Se kuulemma johtuu siitä, että ei näe toisen reaktiota ja ilmeitä. Jos on kasvotusten, ei olekaan niin helppo laukoa omia mielipiteitään. Ovat nyt kehittelemässä ilmaisimia someen eli ohjelma "varoittaisi", että tulikos nyt mentyä liian pitkälle.

Iloa syyspäiviinne! Aurinko ei ole jättämässä meitä vielä pitkään aikaan, vaikka se tässä kuvassa vähän ahtaalle joutuukin.