Mikään toimi ei ole yhtään sen merkityksellisempää kuin kivien kiikuttaminen kottikärryillä sinne sun tänne. 100 vuotta on kiviä järjestelty työllä ja tuskalla, myrskyt ovat tehneet omat monumenttinsa ja lopulta minä luulen voivani vaikuttaa tilanteeseen.
Tietotekniikka ja automobiili ovat pettäneet minut. Olen niin sähköistynyt, että jos tulisi sähkökatko, loistaisin varmasti ihan itsekseni. Silittelisin kissaa niin, että ritinä kuuluu ja loistaisimme yhdessä kuin majakka nukkumalähiön typerryttävässä tylsyydessä. Tarvittaisiin jokin alkuräjähdys, että pääsisin kivikuormastani hetkeksi kompastuakseni tarttuviin seitteihin.
Saappaassa litisee märkä sukka, niskaa pakottaa, väsyttää, seitit liimautuvat kosteisiin sormiin ja marjaämpärissä on roskia pitkäkoipisten ötököiden rattona. Tihkusade armahtaa piilottamalla ihmisen häpeän kyyneleet. Häpeän omasta heikkoudesta.
Nousenko kivelle muurahaisen tavoin, että Jumala näkisi paremmin. Kivelle? Siksikö minä sitä kivikasaa raahaan...
