Mitalin kaksi puolta

Otto-koira oli ollut hiukan yksinäinen ja surullinen, joten sille hankittiin Pikku-Kalle kaveriksi, mutta kuinkas sitten kävikään...?

Otto tuli "mummolaan" lepäämään ja kertoi minulle, että ei aina jaksa sen pikkuriiviön kanssa, mutta onhan se toisaalta NIIN ihana. Otto oli huolissaan myös ulkonäöstään: hänestä tuntui, että väsymys tekee ryppyjä. Olimme yhtä mieltä asiasta, mutta lohdutin, että ei se vaihe kauaa kestä ja hän saa Kallesta oivan leikkikaverin : ) Totesin myös, että näinhän se on elämässä: kun jotakin oikein kovasti, melkein pakkomielteen partaalle haluaa ja sitten sen saa, se onkin ihan erilaista ja joskus on hetkiä, kun ajattelee, että olinkohan minä ihan viisas : D. Otto rupesi nukkumaan silminnähden huojentuneena näistä lohdutuksen sanoista : )

Otto on hyvä isä. Kun Kalle meni tutustumaan kissaamme, joka istui suihkunurkassa, koska siellä on lämmin lattia ja kissa tietysti puolustautui ja huitoi tassulla ja ehkä sähisikin, Otto meni katsomaan mikä hätänä ja haukkui julmetulla äänellä kissallemme: älä sinä kiusaa minun Kalleani, wouh! Kissa ei ollut moksiskaan moisista moitteista vaan ylväästi loikkasi molempien yli ja tassutteli tiehensä häntä liehuen : )

Tässä Kalle tavoitettuna unten mailta:

Voiko pikkukoira olla onnellisempi: on kaveri, joka hoitaa, puolustaa ja kestää mitä vain : )