Näkymättömiä asioita

Nyt en puhu siitä, mihin ymmärrykseni ei yllä eikä muidenkaan, vaan ihan konkreettisista asioista. Aina olemassa olevat tavarat voivat muuttua näkymättömiksi. Viimeksi mökillä katselin vähän ympärilleni kahvia juodessa. Siellä on hauskoja yksityiskohtia ja venevajassa runsaasti tavaraa, joka pitäisi käydä läpi.

Tämä on sisällöltään tärkeä laatikko. Jos se on hukassa, kaikki on pielessä. Rasiaa en ole 30 vuoden aikana ikinä tarkemmin katsonut. Nyt katsoin. Sehän onkin hieno. Koskaan en ole edes ajatellut, mitä siinä lukee. Siinähän on ollut kahvia.

Sen on varmasti kahvikissa-anoppini tuonut ulkomailta; hänhän oli saksan opettaja ja kiskaisi välitunnilla kahvinsa niin nopeasti, että perhe ei voinut ymmärtää, miten niin kuumaa kahvia voi edes juoda : ) Vatsahaavahan siitä lopulta seurasi.

Siinä vaiheessa, kun jostakin luopuu; pätee ihmisiin ja tavaroihin, se/hän muuttuu näkyväksi. Lapsuuden tavarat eivät ole kannu ja kulho vaan piimäkannu ja marjapuurokulho. Vaikka kannuun tulisi särö, se ei mene arvottomaksi, se on edelleen piimäkannu eikä sitä arvoa voida siltä ottaa : )

Lähtiessäni lapsuuden kodista, otin kuvia mitä ihmeellisimmistä asioista, kuten pyykkinarusta, joka oli kuivattanut niin kangasnenäliinat, vauvan vaatteet, uimapyyhkeet, teinitytön puseron kiireellä ennen tansseihin lähtemistä kuin mummon pöksytkin. Puukin kasvoi vuosien saatossa niin, että narua piti välillä höllätä, ettei jää puun sisälle.

Kynnyksistä, joiden yli oli hypitty saparot päässä paljain varpain ja rollaattorin avulla ainotossuissa. Tai kusiluistimissa, kuten isäni tohveleitaan kutsui. Melkoiset luistimet varmaan olivatkin, kun liukkaalla kelillä lähti pihan perälle : )

Täällä blogimaailmassa olen ilokseni huomannut, että ihmiset arvostavat vanhoja asioita. Todellisuudessa olen tavannut liikaa ihmisiä, jotka ostavat kaiken, mitä rahalla saa ja "vanhakin"  on varmasti muodikasta vanhaa.
Lähden huomenna mökille ja aion uppoutua vajan saloihin : )

Minä, joka en koskaan valita, olen juuri nyt hiukan rasittunut ja ehkä tunnen itseni näkymättömäksi puurtajaksi ja jokapaikan höyläksi ja välillä mietin, kuinka paljon ihminen oikeastaan kestää ja kuinka kauan. Olen kuitenkin selviytyjä ja sisupussi ja viime kesänä ihailin tätä pientä kukkaa, joka oli saanut niskaansa valtavan kiven, mutta loisti sieltä kohti aurinkoa kuitenkin : )