6.12.12

Sotani on mustavalkoinen

Sodasta oli olemassa muutama valokuva. Siellä jossakin albumin loppulehdillä. Niistä ei puhuttu. Neutraali ilme laskeutui vanhempiemme kasvoille ja pian vaihdettiin puheenaihetta. Kummisetäni oli puheliaampi. Kamarin ovi muodosti avattuna pönttöuunia vasten mukavan piilon, jonne menin kuuntelemaan kummisedän sotajuttuja. Silloin saattoi kuulla isänkin sanovan jotakin.


Joku on kuollut - moni on kuollut. Kaikki voivat kuolla; kuinka sellaisessa ilmapiirissä pystyy elämään? Minun ymmärrykseni ei riitä. Kaduttaa, että en tentannut isää, kun olin vanhempi. Ei hän tietenkään lapsille puhunut. Tosin en ole varma olisiko halunnut puhua myöhemminkään.


Mitä minun tulisi oikein ajatella seuraavista asioista:
- Isä suuttui, kun sai kutsun veteraanien juhlaan. "Herrojen kotkotuksia". Hänen mielestään tavallinen sotamies sirpale koteloituneena kainaloon, mitali kamarin kaapin alahyllyllä ei osallistu sellaiseen. 60-luvulla muistaakseni myytiin jotakin veteraanien rintamerkkejä? Isä hermostui siitäkin.
- Äiti sääli venäläistä sotavankia, joka oli naapurissa työssä.
- Eräs sukulainen ei halunnut lähteä sodan päätyttyä kotiin, koska tulevaisuus oli pahempi.

Sodassa oli paljon ristiriitaa ja tietääkö kukaan lopulta mikä on oikein ja mikä väärin. Katson minä silti linnanjuhlat - mutta sillähän ei olekaan mitään tekemistä itsenäisyyden kanssa! Kiitos isä!

9 kommenttia:

  1. Isäni oli sodassa viisi vuotta, mutta sanaakaan en ole kuullut hänen sodasta minulle puhuvan. Albumissa näkyi kuvia rintamalta ja aseveljistä. Niin nuoria poikia! Tuntematon sotilas tulee katsottua tänäänkin.
    Hyvää Itsenäisyyspäivää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan kokemus on niin kokonaisvaltainen, että siitä ei edes osaa kertoa.

      Poista
  2. 30-vuoden tarjoilija-urakan aikana kerkesin aika paljon kuulla noita sotajuttuja, sillä se oli suosikki-puheenaihe vanhemmilla miehillä. Sitä kautta sota tuli tutummaksi minullekin. Oma isäni oli niin nuori, ettei sotimaan joutunut, mutta kaksi kertaa hän jalkaisin pikkuveljien kanssa ajoi lehmät Karjalasta Suomen puolelle. On siinä ollut kokemusta nuorelle pojalle ihan tarpeeksi. Mummolla oli 13 lasta, joista isäni oli vanhin. Onneksi sai kaikki lapset turvaan Suomeen, vaikka välillä menivätkin takaisin Karjalaan. Ei kyllä käy kateeksi mummonkaan elämä, rankkaa oli.
    Olen minä maalannut Eetunkin kuvan joskus aikaisemmin :) Kunhan löydän sen kaappien kätköistä, niin voisin joskus julkaistakin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Poika parka ja lehmäparat. Rankkaa on ollut sota-ajan ihmisten elämä. Niin naisten kuin miesten ja lapset kasvoivat aikuisiksi ennen aikojaan.
      Ehkäpä siellä ravintolassa oli hyvä puhua miesten kesken ja juoma vähän höllensi kielenkantimia.

      Poista
  3. Olin tänään metsällä hirvijahdissa, mukana oli myös eräs sotaveteraani. Ei siitä sodasta loppupelissä niin kauan aikaa ole.
    Hyvää itsenäisyyspäivää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäpä sen sanoit. Ei siitä niin kauan aikaa ole. Hyvin pitäisi suhteet itään ja länteen hoitaa.

      Poista
  4. Sota; niin surullista aikaa! Isäni oli vain 17-vuotias, melkein lapsi, kun hän joutui rintamalle. Onneksi hän ei saanut fyysisiä vammoja, mutta henkisiä senkin edestä. Ei isäkään usein sodasta puhunut,mutta jos joskus otti "miestä väkevämpää", sodan traumat pukkasivat pintaan. Äiti oli lapsonen, kun hän joutui lähtemään perheensä kanssa Sortavalasta. Uusi koti löytyi monien vaiheiden kautta Keski-Suomesta pieneltä maalaiskylältä, jossa vanhempani tapasivat ja perustivat perheen. Sota kosketti siis edellistä sukupolvea ja sen vaikutukset heijastuvat omaankin elämääni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastaus tuossa alla : )

      Poista
  5. Kiitos kommentista. Saman ikäinen oli minunkin isäni sotaan joutuessaan. Me, jotka olemme eläneet sodan kokeneiden kanssa, suhtaudumme varmasti eri tavalla elämään kuin tämä uudempi sukupolvi.

    VastaaPoista