Täältä tullaan elämä

Vuosi on aloitettu arvoisellansa tavalla: taiteen parissa. Tässä kuvia siitä, mitä ulkohelsinkiläiset voivat löytää pääkaupungista 2.1.2010:

1. Mannerheimin patsaan

2. Komeita, musikaalisia miehiä. En kylläkään ymmärrä, miksi hiukset on teetätetty muovailuvahasta päiväkotiryhmällä. Ne taiteilija-apurahat... Juustosuikeroitakin olisi voinut kokeilla : )

3. Teeveestä tuttuja. Ei niillä näytä olevan yhtään niin hauskaa kuin talvilomalla Lapissa. Päähänkin laitettu joku sisäkön myssy ja huivi harteille. Häpeällistä.

4. Nyt se tuli selväksi, miksi kansanedustajamme tekevät outoja asioita, nehän ovat jäässä!

Oho, joku sentään älysi ruveta lämmittämään pytinkiä.

No nyt se liioittelee! Vaihtakaa kiinteistön hoitajaa; me haluamme kunnon päätöksiä.

No ei me oikeasti menty nähtävyyksiä katselemaan (sisko ja minä); olemme joskus asuneet Helsingissä. Suuntasimme juna-asemalta ensin nokkamme lähiravintolaan vanhasen uuniperunoita syömään ja sitten tänne:

Pablo-poika Picasso sai meidät liikkeelle ja hyvä kun sai; minulla ainakin on ollut aivan väärä käsitys hänen tuotannostaan. Hänellä on paljon, paljon muutakin kuin surrealistisia töitä. Näyttelystä jäi hyvä olo, vaikka se vaati aika paljon fysiikkaa. Käsilaukutkin meiltä vietiin heti alkajaisiksi, vaikka mittailimme kotona, että ne ovat sallitun mittaiset. Niin, kai se on ihan oletettavaa, että olisimme napanneet pikku taulut käsilaukkuun olohuoneidemme koristeeksi. Olihan se kevyempi kävellä, kun ei ollut mukana koko omaisuutta, kuten naisten käsilaukuissa tuppaa olemaan. Tosin kolmannessa kerroksessa, kun vihdoin löytyi kahvila, oli mukava hoksata, että rahat oli siellä ensimmäisessä kerroksessa.

Näimme siinä sivumennen sellaisten pikkutekijöiden kuin Gallen-Kallelan, Edelfeltin ja Halosen taulutkin. Siskoni, joka on hyvin hauska ihminen, parkaisi Wrightin "taistelevien metsojen" kohdalla, että tuohon hän on kyllä niin kyllästynyt : ) johon minä, että onhan tuo sentään alkuperäinen. Sisko palasi katsomaan taulua tarkemmin ja sanoi, että se rupesikin näyttämään ihan erilaiselta : )

Ateneumista tulee aina mieleeni ne kaksi kertaa, kun vein sinne hakemuspaperit päästäkseni opiskelemaan. Pupu meni pöksyyn molemmilla kerroilla siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt mennä kahden viikon pääsykokeisiin. Kaverit pelottelivat, ettei sinne pääse kuin taiteilijoiden jälkikasvu - vai olikohan se epäsuora vihjaus, että ei noilla taidoilla...Muistin kaikki vanhempieni jutut taivaanrannanmaalareista ja köyhistä taiteilijoista. Olisipa joku käyttänyt nimitystä "onnellinen taiteilija".

No, me kaksi onnellista epätaiteilijaa lähdimme sitten suuntiimme: toinen kohti Itärajaa, toinen kohti Pohjois-Pohjanmaata. Kumpikaan ei Moskovaan, jonne lähtevää junaa kuulutettiin monen monta kertaa ja jonka ovella seisoi sievä, venäjää puhuva konduktööri pitkässä palttoossaan, jossa oli nahkavyö ja turkispillerihattu päässä. Vaikuttava.

Olin lukenut lehdestä junien myöhästelystä, mutta se, että juna onnistuu oikeaan aikaan lähtemisestä huolimatta hankkimaan 13 minuutin aikatauluvajeen Tikkurilaan saavuttaessa, on minusta jo saavutus itsessään. Joutessani otin kuvan todisteeksi, että junassa istuttiin vielä aamuyöllä ja tässä ollaan vasta Kokkolan kohdalla.

Kipitin väsymyksestä jäykkänä autolleni, joka oli suuttunut minulle: ei puhunut eikä pukahtanut. Teki mieli potkaista. Oli vielä pakko laittaa vuorokauden parkkirahat, etten saisi sakkoja ennen kuin ehdin hommata hinausauton paikalle ja hyppäsin taksiin.