Tasa-arvon päivä, 19.3. kutakin vuotta

Menin eilen lähikauppaan ja pihasalossa liehui Suomen lippu. Saatoin kuvitella, kuinka naiskauppias on sen aamutuimaan kiskonut onnellisena salkoon. Tai sitten joku miespuolinen alainen - tasa-arvon vuoksi : ).
Tasa-arvo on sellainen asia, että aivonystyräni melkein ylikuumenevat ajatellessani asian moniulotteisuutta. Minä kiteytän tasa-arvon oikeudenmukaisuudeksi ihmisten välillä, minulle se ei ole miesten ja naisten välinen juttu - välttämättä. Jos nyt päästän itseni tämän asian kanssa vauhtiin, istun tässä vielä huomennakin pohtimassa asiaa, joten laitan tämän kukkasen iloisena siitä, että tasa-arvon päivää kuitenkin vietetään. Ehkä se herättää jonkun jukuripään ajattelemaan asioita : )

Nyt kun kukkiin päästiin, laitan tässä toisenkin, jonka olen saanut äitienpäivälahjaksi. Lapset tietävät, että en ole "normaali" ruukkuruusuäiti ja tulen iloiseksi kaikesta vähän erikoisesta. Milloinkahan kehtaan sanoa heille, että minusta on sittenkin jo tullut ruukkuruusuikäinen eikä olisi ollenkaan paha saada sellaista : ). No tässä kuitenkin kukka, jonka nimeä en muista enkä ole sitä kuvakäsitellyt. Se näyttää siis ihan itsestään muoviselta. Paitsi - olikohan se sittenkin muovia - ei ei ei, kyllä se lopulta kuihtui, fiuh (muovikukka äítienpäivänä, brrrr).

Nyt sitten ajatukset karkasivat äitienpäivään. Siitä tulee vähän samanlainen olo kuin tasa-arvon päivästä. Ensimmäiset kymmenen vuotta varasin lapsille lahjat, kun he tulivat laulamaan. En olisi äiti ilman heitä enkä olisi äiti ilman heidän äitejään. Miksi en enää kymmenen vuoden jälkeen anna lahjoja? No kun ne rontit ei enää laula - ei laulua - ei lahjoja : D.

Perheessämme ei ole mitään "ongelmaa" adoptioasian kanssa. Se on avoin asia TIETYSTI, siitä ei vaieta eikä sitä myöskään korosteta. Me olemme tavallinen perhe! Nyt se saattaa ruveta pyörimään tavallista enemmän mielessä, koska NYT on se hetki, kun teemme juurimatkan Etelä-Amerikkaan. Lokakuussa on tarkoitus käydä. Minua jännittää, koska en pidä matkustamisesta, mutta nyt se on tehtävä. Lapset ovat juuri sopivassa iässä, kiinnostus on herännyt ja minä olen sopivassa iässä. Mitä jos dementoidun tai jalat heikkenee. Minun on pakko esitellä heille maata (olipa korskeasti sanottu; varsinainen asiantuntija); sen jälkeen he voivat käydä siellä kuinka paljon lystäävät tai rahat riittää. Kymmenentuhatta euroa kuulemma pitäisi riittää juurimatkaan. Siinä on yksi syy, miksi siellä ei piipahdella.

Tässä yksi vanha kuva, kun odotimme Euroopan lentoa Bogotan lentoasemalla. Vilkas poikani ei tahtonut pysyä kuosissaan. Olisihan se pitänyt arvata, että hänestä tulee skeittari : )

Tässä taas on jo toinen lapsi tositoimissa: kuva saa sydämeni läikähtämään: pieni ihminen tulee nurkan takaa kuravaatteissa eikä "kulaa" oikein tahdo löytyä : )

Hän on varmasti tasa-arvoisemmassa asemassa Suomessa kuin synnyinmaassaan, mutta verrattuna kehen?

Kävin hotellin pesuhuoneessa silittämässä omia vaatteitamme, koska minulle oli vieras ajatus jättää vaatteemme muiden silitettäväksi, kuten hotellissa tarjottiin. Siellä en voinut vastustaa kiusausta ja rupesin kyselemään huonolla espanjallani hymyilevien naisten työajoista. Edelleen hymyillen tuli vastauksia: 6 työpäivää viikossa, 12 tuntia päivässä. Minä silitin entistä kiivaammin. Sekin ihana tarjoilija, joka tekaisi meille aamupalat, lounaat ja päivälliset ja amerikkalaisille pannukakut pähkinävoin kera hävisi eräänä päivänä. Kaikki ihmettelivät asiaa ja joku tiesi kertoa, että hänet oli edellisenä päivänä irtisanottu. Uskaltaisin veikata, että ilman erorahaa. Kuten tuli todistetuksi, minun kannattaa jättää tasa-arvokeskustelu alkuunsa, mutta olen iloinen siitä, että saan juhlia syntymäpäivääni Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä. Mutta se meni jo : )