Tämä tarina on halunnut tulla minusta ulos jo monta vuotta. Nyt se tulee ja se on totta.
Oli vuosi 1976 ja nuori maalaistyttö oli muuttanut Helsinkiin, saanut työpaikan ja asunnon ja vapaapäiviäkin oli silloin tällöin. Yksinäisyyskin vaivasi, mutta katse oli tulevaisuudessa ja pääsykoekirjat ostettu.
Menin Hietaniemen hautausmaan takana olevalle nurmikkoalueelle meren rantaan. Siitä näki Lapinlahden sairaalan. Mikä ihana paikka viettää nuorelle aikaa: hautausmaan ja mielisairaalan välissä : ). Varsinaisella Hietaniemen uimarannalla oli lukemistarkoitukseen liian vilkasta, vaikka kävinkin joskus siellä ja piirsin ihmisiä huvikseni. Tässä on se hautausmaan muuri Hietsusta päin katsottuna. Joskus saattoi kuulla torvisoittoa, kun joku kävi Mannerheimin haudalla laskemassa seppeleen.
Yhtäkkiä olin täysin hereillä. Tajusin salamannopeasti, että pääsykirjakassini (tuohesta tehty) oli hävinnyt. Katsoin taakseni ja mies tatuoiduin käsivarsin käveli hautausmaalla kassini kädessä. Juoksin häntä kohti ja huusin "ottakaa varas kiinni". Se lause tuli siis aivan itsestään. Yhtäkkiä mies kääntyi ja pysähtyi ja ojensi sanaakaan sanomatta kassin minulle. Hyvä etten kiittänyt ja pyytänyt anteeksi. Siinä minä seisoin Hietaniemen hautausmaalla uimapukusillani ja jos poliisi olisi tullut paikalle, kumpi meistä olisikaan näyttänyt rikolliselta...
Luikin tieheni ja keräsin rannalta kamppeet ja lähdin sydän pamppaillen kämpälle. Vastaan tuli kaksi miestä, joilla oli samanlaiset tatuoidut käsivarret. Rupesin aivan raivoissani huutamaan heille jotain ihan älytöntä varkaista ja varkaitten kavereista. Kai se oli jokin trauman purkautuminen.
Se oli ensimmäinen kokemukseni rikollisista ja niitä on tullut myöhemminkin. On aina yhtä inhottavaa huomata olevansa jonkun roiston kanssa tekemisissä. Hieman kyllä naurattaa, kun muistan juosseeni punainen uimapuku päällä tukka hulmuten hautausmaalla. Olen aina herättyäni vähän puulla päähän lyöty ja ehkä se selittää harkintakyvyn puutteen. Tämä tarina myös selittää vastenmielisyyteni tatuointeihin. 70-luvulla niitä todella oli vain linnakundeilla.
Aika hurja tarina, enää ei taitaisi uskaltaa lähteä kenenkään perään juoksemaan..
VastaaPoistaElisa: aika on muuttunut. Ensinnäkään en heittäytyisi uimapukusilleni ja toiseksi soittaisin kännykällä poliisit paikalle tai huutaisin niin kovalla äänellä, että oravat tippuisivat puista tai olisin vain onnellinen, että ei tartte lukea pääsykokeisiin : D
VastaaPoistaHauska! Ei kai sitä reflekseilleen mitään mahda, ja oikeinhan sä toimitkin.
VastaaPoistaVähän pelottava tarina, sellaiset jäävät aina muistoihin.
VastaaPoistaJännittäviä hetkiä vietit. Ei ihme että tarina halusi tulla ulos.
VastaaPoistaEnsiksikin, täällähän on ihan uusi ilme! Virkistävän erilainen. Ja yläkuvassa on se paras kesätuoli!
VastaaPoistaTuo tarinasi on aika huima, mutta tosipaikan tullessa sitä vain toimii jotenkin automaattisesti. Myöhemmin sitten puntit saattaa täristäkin.
Se, että joku vieras kajoaa omaisuuteesi, on vain niin inhottavaa.
Muistan kerran tullessamme saaressa sijaitseavalta mökiltä takaisin mantereelle ja autolle, oli joku ärsyttävä varastanut autostamme kaikki bensat. Ja tankki oli tankattu täyteen...tuntui tosi pahalta ja törkeältä!!! Joku vieras oli käpälöinyt automme tankilla....harmitti kauan aikaa! Päästiin sentään niukin naukin seuraavalle huoltoasemalle ja sen jälkeen se auto jätettiin satamaan vajaalla tankilla.
Jarno: jos siellä kassissa olisi ollut muuta kuin kirjoja, tyyppi olisi varmaan pistänyt juoksuksi : )
VastaaPoistaManteli: ei unohdu ikinä ja voin kuvitella, miltä sellaisesta tuntuu, jolle tapahtuu oikeasti jotain kamalaa.
Kaarnikka: tilanne näkyy elokuvana silmissäni : )
Taru: kiitos. Yritän päästä harmaasta eroon, mutta ei vain onnistu. Mikään muu ei tunnu sopivan.
En ole koskaan ymmärtänyt, kuinka joku viitsii viedä toiselta bensat ja jättää pulaan. Saarimökki on varmaan kiva : )