Eläimellistä menoa

Esittelen perheestäni ne, joilla ei ole joulun alla stressiä eikä muutenkaan ihmisten omakehitteisiä huolia:

Tämä on epänormaali kissa. Se ei ole ainoastaan lähellä sydäntäni vaan useimmiten sydämen korkeudella. Odotan joka päivä töistä tullessani näkeväni sen kattolampussa roikkumassa sähköiskun saaneena edustaen jotain ennentunnistamatonta afrokissarotua.

Tämä on normaali kissa. Se hymyilee koko ajan ja kehrää suu auki. Siitä lähtee pimeässäkin niin kova ääni, että luulisin ladyshaven jääneen päälle, jos minulla olisi sellainen ; )

Tässä taas todiste siitä, kuinka nopeasti kanit lisääntyvät: yksi asettautuu katsomaan telkkarista uutisia City-kaneista niin kohta niitä onkin kolme. Tosin sillä ei ole väliä onko nenä vai takapuoli telkkariin päin.

Oma lukunsa ovat gerbiilit. Ne kuulivat vahingossa, kun tytär luki ääneen, että gerbiilit unohtavat toisensa muutamassa tunnissa ja jos toinen karkaa, se on löydettävä pian, koska muuten ne alkavat taistella reviiristä yhteenpalautettuina. Sen jälkeen ne eivät irrottautuneet toisistaan.
Kerran tapahtui vahinko ja huomasin jonkin vilahtavan makuuhuoneen ovesta lankeavassa valokiilassa, kun talo oli jo muuten pimennetty. Siitä alkoi armoton ajojahti, joka päättyi onnellisesti. Etsintää tehosti tyttären uhkailu, että jos toinen ei löydy pian, toinenkin on vapautettava, jotta ne pääsevät yhteen. Ajatus edestakaisin juoksentelevista hiiren kokoisista gerbiileistä sai kylmät väreet selkäpiihin enkä olisi taatusti nukkunut koko yönä.

Osa näistä rakkaista on sulkenut silmänsä lopullisesti. Osa näistä eläimistä on rotusellaisia ja osa sekarotuisia. Tiedättekös mitä: ne ei välitä siitä. Paavo ja Elvis de Liouncourt toteuttavat tehtäväänsä maailmankaikkeudessa samalla vakavuudella.
Eläin jättää jälkeensä sellaisia tunteita, joita ei ole ihmisten kohdalla.