13.12.09

Jäähyväiset edessä



Minulla oli vielä jotakin tapahtumassa äidin kanssa. Minulla oli vielä jotakin yhteistä edessä. Minulla oli vielä jotakin, jonka en halunnut tulevan, koska se olisi sitten ohi. Olin ajanut viisisataa kilometriä tauotta päästäkseni äidin luo. Olin varma, että hän odottaa minua, vaikka minulle sanottiin, että hän on nukkunut pois. Minut pantiin odottamaan huoneeseen, koska hänet "valmisteltiin". Mietin siinä, onko tämä totta ja kyllä minä äidin valmistelemattakin voin tavata, minulla on liikaa kokemusta. Tässä tilassa ihminen toimii omituisesti kuten kaivaa kameran esiin ja ottaa kuvan odotushuoneesta. Huone oli hyvä, vaikka minulle olisi ollut ihan sama, missä minä olisin odottanut. Joku oli nähnyt vaivaa ryijyn valitsemisessa ja taulu oli paras. Toisaalta tämä huone vei minut askeleen kauemmas äidistä. Jos se olisi ollut sairaalan käytävä, olisin kokenut "vielä voi jotakin tehdä" -tunteen. Kuten se nuori, kokematon lääkäri, joka veti minut dramaattinen ilme kasvoillaan sivummalle ja alkoi selittää, milloin tämä kuoleman syy selviää ja minun teki mieleni sanoa, että armahda itseäsi, äiti oli kahdeksankymmentäseitsemän etkä sinä olisi pystynyt häntä maailman kirjoissa pitämään.

Jälkeenpäin minä epävarmasti kävellen menin sairaalan takaovesta aurinkoon ja itkin niin, että teki mieli kontata. Eksyin sinne pihalle. Piti kiertää puoli sairaalaa, että pääsin ulos. Vedin syvään henkeä ja rupesin elämään äidin kanssa toisella tasolla.

2 kommenttia:

  1. Voi olen niin pahoillani... =(

    Äiti on aina
    jotakin erityistä


    *halaa hiljaa*

    VastaaPoista
  2. Oman äitini kuolemasta tulee kohta kuusi vuotta... rankimpia hetkiä ihmisen elämässä.

    VastaaPoista