Olen alle kouluikäisestä juossut nurkan taakse piiloon siinä, kun muut ovat asettautuneet sievästi hymyillen kameran eteen. Ensimmäinen muisto on niin kaukaisilta ajoilta, että olin varmaan neljä tai viisi. Joku Freud voisi luultavimmin kertoa taipumuksesta enemmän, koska minulla on vieläkin äärimmäisen epämiellyttävä tunne kuvia otettaessa. Kukaan ei kyllä nykyisin houkuttele minua lupaamalla kuvaan mukaan tavaroita, joihin ei muuten pääse käsiksi kuten koristenukkea, joka hymyilee lasikaapissa ruskeissa kiharoissaan ja tuijottaa kaukaisuuteen.
Tässä on poikkeusten poikkeus eli että sen vielä pienemmän ihmisen kanssa kuvaan asettautumisen lisäksi näytän kuvan julkisesti (no ei se nyt ihan Kosmopolitanin kanteen pääse), koska kuva sopii NIIN hyvin blogini otsikon kanssa. Meillä on kotona tällaista; on siinä siivoamista, huh. Jos kysytään, kuinka monta äitiä tarvitaan lampun vaihtoon, yksi riittää, mutta tikapuut ja kymmenen tikapuiden pitelijää : ). Jokos ymmärrätte, ettei joulusiivous oikein houkuttele.
Niin ja kyllä ehkä kai luultavasti tähän paljastukseen vaikutti, että kuvan otosta on kymmenen vuotta ja kymm.. eikun viisi kiloa : ) Siis kasvua on tapahtunut: edessäolevalla horisontaalista ja takanaolevalla vertikaalista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti