5.12.09

Ei riittävästi erähenkeä



Kaunista, eikös vain. Tuosta sitä voisi hiihdellä tai kävellä metsän siimeksessä lumisten puiden kuiskutellessa ikuisia salaisuuksiaan kymmenien ellei satojen vuosien pienistä, mutta niin tärkeistä tapahtumista. Iloisista tapahtumista eläinperheissä ja surullisesta kehityksestä, minkä ihminen on saanut aikaan. Lumen alla neulaset lepäävät taistellakseen jälleen hengähdyksen jälkeen ilmastonmuutoksen rasituksia vastaan.

Arkinen jos ei suorastaan hävettävä syy, miksi en tuossa maisemassa hiihtele tai kävele: laiskuus ja mukavuudenhalu. Kuvan paikassa ei juuri koskaan ole kulkutietä talvisin. Kerran (viimeisen kerran) päätin lähteä KESÄmökille lasten kanssa talvella. Auto jätettiin maalaistalon pihaan, sukset jalkaan ja lapsille pientä kannettavaa. Pulkkaan kassit ja juomavesi. Ja menoksi. Poika (päälle kymmenen) hiihti edellä, hiihti ja manaili. Latua ei ollut ja hän teki sitä umpihankeen. Joku oli siitä jonkin lumisateen välissä kävellyt, mutta sehän ei auttanut asiaa, kun jalanjäljet olivat jäätyneet omituisiksi möykyiksi. Tyttö (alle kymmenen) innoissaan perässä. Minä olisin tietysti uranuurtajana halunnut mennä edellä, mutta kun lapset olivat niin innoissaan...

50 metriä myöhemmin tyttö heitti reppunsa minulle; hän ei jaksa. Poika hiihti urheasti, hiihti ja kiroili (tästä minä ripitän hänet, mutta nyt ei ollut oikea heti). Minun pulkkani kaatui vähän väliä ja lasti sinkoutui lumihankeen; vaikka kuinka yritin laittaa ne tasapainoon. Oikea kaupunkilaistollo. Pieni lisäsuunnittelu olisi ollut paikallaan. No nyt se tyttö rupesi itkemään. Ei sellaista oikeaa itkua vaan sitä itkua, jolla yritetään saada vanhempi ratkaisemaan koko ongelma miellyttävällä tavalla: vaikkapa pulkkaan istumaan. Ehei, ei sitä. Tarvittiin puhelahjoja ja sinne se sitten katosi mutkan taakse pojan perässä, lähemmäs mökkiä.

Viimeinen niitti: suksisiteeni hajosi. Tämä selviytyjä-sankari-äiti muisti, että takin taskussa on kuminauha. Olin sen joskus kehitellyt hiuksia sitomaan, kun kaikki ponkkarit olivat tapansa mukaan kadonneet ponkkareiden salaiseen piilopaikkaan. Kuminauha, kaikkien tilanteiden pelastaja, sidottiin monon ja suksen välille heiveröiseksi yhdistäjäksi.

Kun minä lopulta selvisin mökille kylmänhikisenä, jalat ja jokapaikka maitohapoilla enkä saanut mökin ovea auki, murtauduin ikkunasta kylmän rauhallisesti. Minua ei pidättelisi enää mikään tässä maailmassa.

..........



Seuraavana päivänä jo nauratti - meitä kaikkia, mutta ei niin paljon, että olisimme sen jälkeen uusineet reissun. Mutta nyt kun tarkemmin ajattelee...lapset on jo isoja, nehän voisi kantaa kaikki tavarat ja vetää minua pulkassa!



3 kommenttia:

  1. Mykistäviä kuvia ja kuvallista on tekstikin. Hauskaa löytää näin visuaalisia blogeja.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Jarno. Blogit ovat uusi juttu minulle.

    VastaaPoista
  3. Anonyymi11.12.09

    melekosta! voin kuvitella ko oon kironnu ja kyntäny menemää! :D:D:D

    VastaaPoista

Luetuimmat : )